Roope

Kiukku kävi eilen ultrassa. Ultrassa näkyi pieni koiranpentu. Oikealla puolella, ihan alavatsalla asustaa pienen pieni “roope” joka ei ole edes ihan pieni vaan lähes viisiviikkoisen kokoinen. Se on ollut äitinsä tapaan nopea ja hedelmöittynyt heti siemennyksestä joten se on jo ehtinyt kasvaa. Toivotaan ettei se kasva hurjan suureksi jos saa tosiaan kasvaa aivan ylhäisessä yksinäisyydessään. Eihän se ultra mitään satavarmaksi näytä joten toivotaan sormet ja varpaat ristissä että “roope” saisi myös sisaruksia.  

Odottavan aika on pitkä, tuntuu  minusta, mutta ei Kiukusta. Kiukku on niin onnellinen mamma. Häntä pyörittää melkein koko koiraa ja kaikki on kivaa – edelleen. Oikeastaan mikään ei ole muuttunut jos ei lasketa sitä, että Kiukulla on kivan lisäksi koko ajan nälkä ja uudet, nyt jo hieman isommat, tissit. Me jatkamme odottelua…

Odottavan aika on pitkä

Odottavan aika on pitkä etenkin kun emme edes tiedä odotammeko. Kiukku on omasta mielestään välillä tooooodella paksuna, tissien päällä ei voi oikein maatakaan ja makailee vaan selällään voihkien teatraalisen dramaattisesti. Toisinaan ei  muista koko asiaa ja on oma itsensä riekkuen ja heiluen. Uudet pienet tissit jatkavat kasvamistaan, mutta saahan nähdä syntyykö masusta aikanaan pieniä parsongerbiilejä vai ehkäpä jotakin eksoottisempia “poikasia”. Ensi viikolla menemmä ultraan ja sen jälkeen olemme viisaampia. Vielä pitää odottaa siis viikko!

Emman kanssa oltiin viikonloppuna Mikkelissä mejä-kokeessa muistelemassa mitä tämä koiraharrastus onkaan palkitsevimmillaan. Kahtena päivänä ajoin kaksi tuntia suuntaansa, ensin tekemään jälkiä ja sitten jäljestämään, opastamaan ja purkamaan. Ympäripyöreät päivät metsässä ja 50 euroa köyhempänä Emma nautti “koko rahalla” ja onnistui jäljestämään varmasti yli 200 metriä ennen kuin keskeytin kokeen. Metsässä oli pöllö. Ensin maassa ja sitten lennossa.  Piste.  Jee jee. Ja ei kun seuraavaan kertaan…

Tällä viikolla ollaan keskitytty tokohommiin. Emman voittajan liikkeet näyttävät sittenkin kehittyvän koko ajan. Seuraamisen askelsiirtymissä tapahtuu edistymistä, samoin hyppynouto tullaan hypäten takaisin vaikka kapula olisi sivussakin. Ruutuun otin tänään vähän uudet kuviot ja katsotaan kantaako hedelmää. Tunnari on alkutekijöissään, mutta luulenpa, että ongelman ydin alkaa löytyä ja pystymme ehkä sitäkin jotenkin työstämään. Olen edelleen hullu sitä  mieltä, että starttaamme voittajassa vielä ensi syksynä. Parasta Emman treenaamisessa on se, että se tuntuu olleen taas viime aikoina tosi leikkisällä tuulella. Kotonakin sitä on leikittänyt ja lelut ovat saaneet kyytiä joten treeneissäkin on motivaatio kohdallaan. En pääse Emmaa syyttämään motivaation puutteesta muutenkaan, mutta erityisesti viimeaikoina se tuntuu olleen mukana erityisen hyvin. Itseasiassa uskokaa tai älkää, se oli  mulla tänäänkin kentällä suurimman osan ajasta irti – myös liikkeiden välillä! Ehkäpä sen vielä saa kokeessakin kentälle ilman hihnaa aiheuttamatta pahennusta.  

Ensi viikonloppuna suunnataan Kotkan näyttelyyn kera yhden parsonin ja yhden seisojan. Katsotaan mitä pahennusta siellä aiheutetaan. Seisoja osaa kyllä seisoa vaan ei juosta pomppimatta ja tämä kyseinen parson on jäl-leen ker-ran turkki öljyssä kun näyttely lähestyy. Emmallahan on tapana aiheuttaa joka ikinen kerta ennen koetta tai näyttelyä jotakin jännitystä. Edelllisen näyttelyn edellä se roikkui pää ylösalaisin jalastaan häkin pinnassa ja ennen koetta söi itsensä ähkyyn itse saalistamaansa liha-luu-ateriaa kakkien sitä monta päivää… Ei ole tylsää.